Bert Liten oli hieman pitkästynyt jatkuvaan harmauteen ja lumen vetisyyteen. Se yritti keksiä itselleen viihdykettä ja ajankulua. Se löysi nurkasta kitaran ja silloin sitä rupesi laulattamaan ihan hirveästi. Se lauloi kaikki tuntemansa laulut, joissa laulettiin ketusta. -Metsässä paljon nyt jälkiä on, kulkenut on vieras tuntematon. Varmasti kettu on kulkija tää. Tuommoiset jäljet ne ketulta jää. Näin lauloi Bert Liten.

Se muisti kaikki uudet, hiljaiset ystävänsä pihamaalla ja kävi laulamassa niillekin. Se jutteli koiran kanssa kaikesta matkoilla kuulemastaan. Koira taas kertoi pihan muista vuodenajoista. Kesä oli kaunis ja silloin olisi vilkkaampaa ja paljon kukkasia. Syksy oli harmaata ja hiljaista, kunnes tulisi lunta. Silloin tulisivat linnut syömään linturavintolaan ja siinä riitti koiralla paimentamista, että kaikki sujuisi järjestyksessä. Bert Litenin elämä kaupungissa oli varsin erilaista.

Bert Liten oli turissut koiran kanssa niin kauan, että sitä ihan vilutti ja sen turkki oli aivan märkä. Sisään tullessaan se pääsikin saunaan isäntäväen kanssa. Löyly teki hyvää ketun viluisille varpaille. Se oli vieläkin laulutuulella ja jatkoi joikujaan pitkälle iltaan asti istuen uunin vieressä lämpimässä.